Kristityn vapaus, raamattuluento, Gal. 5-6

Jokelan kirkko 19.3.2013

Vapautta me kaikki tavoittelemme, se on hyvältä kuulostava sana. Joidenkin mielestä vapautta on se että saa tehdä aina niin kuin itse haluaa. Varsinkin nuorille tämä tuntuu olevan houkutteleva ajatus. Teatteripiireissä on myös tällaista ajattelua, ettei luovuutta ei saa rajoittaa millään tavalla. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa on määritelty kaikille ihmisille kuuluvaksi ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauden, mielipiteen- ja lausunnon vapauden ja rauhanomaisen kokoontumisen ja yhdistymisen vapaudet. Yhteiskuntien tulisi sallia yksilöille tällaiset vapaudet. Mitä on sitten kristityn vapaus? Mistä se on vapautta ja mihin?

 

Gal. 5:1-12

Vapauteen Kristus vapautti meidät. Galatalaiskirjeessä vapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta ympärileikkauksesta ja muista omista teoista ja luottamista täysin siihen mitä Kristus on meidän hyväksemme tehnyt. Luther on sanonut, että ihmisen sielu on kuin kapea sänky. Jos joku muu tulee sinne nukkumaan, niin Kristus putoaa sieltä pois. Jos yritämme lisätä jotakin siihen mitä Kristus on tehnyt, niin sitten Kristuksen työ meidän hyväksemme käy turhaksi (j. 4). Tämä on se perusajatus Galatalaiskirjeessä, jota Paavali koko ajan toistaa.

Jeesus ei halua meidän menevän sellaiselle alueelle, johon kykymme ja olemuksemme ei yksinkertaisesti riitä. Meistä ei ole itse itseämme pelastamaan. Me emme koskaan voisi syntiinlankeemuksen vuoksi saavuttaa niin pyhää elämää, että sen kanssa voisi mennä Jumalan eteen. Meidän oma vanhurskautemme on kuin likainen vaate. Kristus sen sijaan antaa meille ”puhtaat vaatteet”. Hänen veressään sielumme puhdistuu ja päällemme puetaan Kristuksen vanhurskaus, hänen pyhyytensä ja puhtautensa: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:26-27).

On siis sama onko ihminen ympärileikattu tai ei. Tätä voisi laajentaa: on aivan sama mitä ihmisen elämään on kuulunut ennen kuin hän tuli Kristuksen luokse. Sillä ei ole mitään merkitystä. Kaiken saa jättää taakseen, niin synnit kuin hyvätkin teot. Kristus vanhurskaus riittää ja ainoa tärkeä meidän kohdallamme on rakkautena vaikuttava usko (j. 6). Tästä puhutaan hieman myöhemmin.

Gal. 5:7-12

Jakeissa 7-12 välähtää vielä toivo ja varmuus galatalaisten kääntymisestä: ”Herraan luottaen minä olen varma siitä, että te tulette ajattelemaan samoin kuin minä” (j. 10). Tässä on, voisi sanoa, pelisilmää mukana. Verrataan vaikka jääkiekkovalmentajaan. Kun hän ottaa joukkueelleen aikalisän tiukassa tilanteessa, niin sanooko hän siinä: ei tämä onnistu, mennään kotiin, annetaan vastustajan voittaa? Ei hän näin sano, vaan luo myönteistä mieltä ja voittavaa asennetta. Niin myös Paavali suhtautuu Galatalaisiin: uskon teihin, tästä vielä noustaan!

Mutta jotta tästä voitaisiin nousta, on tehtävä selvä pesäero niihin, jotka opettavat väärin. Paavali sanoo galatalaisille, että he eivät noudata totuutta, että he kuuntelevat jotakin muuta ääntä kuin sitä, joka on alun perin heidät kutsunut. Ja kuka heidät on alun perin kutsunut. Jumala sen on tehnyt evankeliuminsa kautta: ”saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin?” (Gal. 3:2). Paavali käyttää erittäin terävää kieltä vääriä opettajia kohtaan: ”saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne”. 5.Moos. 23:2 kertoo, ettei Mooseksen aikana Herran kansaan saanut ottaa kuohittuja. Kirjoitukset tuntevana Paavali piti oman aikansa harhaopettajia Herran seurakuntaan kuulumattomina.

Galatalaiskirjeen pohjalta voidaan nostaa kysymys: missä menee se raja ketä pidetään Herran seurakuntaan, Kristuksen kirkkoon kuulumattomana. Mikä on riittävän räikeä harhaoppi, että sillä sulkee itse itsensä seurakunnan ulkopuolelle? Herransa sovitustyön kieltäminen on siis sellainen. C.O. Roseniuksella oli sellainen ajatus, jos luterilaisesta tunnustuksesta poikkeava opetus ei tuo väärää opetusta vanhurskauttamisopin alueelle – ei siis vie pohjaa pois evankeliumilta - niin silloin tällaisesta opetuksesta kiinni pitävää voi edelleen pitää veljenä ja sisarena Kristuksessa. Esimerkkinä ehtoollisopetus. Me luterilaisina uskomme Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisaineissa Jeesuksen sanojen ”tämä on minun ruumiini ja vereni” mukaisesti. Mutta esimerkiksi helluntailaiset ajattelevat, että viini ja leipä ovat armon merkkejä, mutta itse armo annetaan jossakin muualla. Rosenius käytti vertauskuvaa, että reformoitu kirkko (jonkatyyppisesti helluntailaiset ajattelevat) on kuin sameasilmäinen Leea, joka ei näe ehtoollisessa sitä kaikkea, minkä kirkassilmäiset luterilaiset Raakelin tavoin näkevät. Silti voimme pitää helluntailaisia veljinä ja sisarina Kristuksessa, vaikka he tässä kohdassa ajattelevatkin toisin. Kirkot ovat vetäneet rajan siihen, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan on se rajapyykki, jonka sisällä tulee liikkua, jotta tulisi tunnustetuksi kristilliseksi kirkoksi.

Henki ja liha, 5:13-25

Kristityn vapaus, mistä ja mihin? Edellä olemme todenneet, että saamme jättää taakse omat tekomme ja turvautua Kristukseen, josta evankeliumi kertoo. Nyt Paavali sitten vastaa kysymykseen ”mihin?”, mitä kristityn vapaus tarkoittaa käytännön elämässä: ”älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne” (j.13) . Myöhemmin hän selittää: ”antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, itsekkään luontonne haluja” (j.16).

Eli näin meille piirretään esiin se, että kristityn kohdalla taistelua käy kaksi puolta: oma itsekäs luontomme, ”vanha Aatami”, niin kuin sitä suomalaisessa kristillisyydessä perinteisesti nimitetty ja Pyhän Hengen luoma todellisuus, ”joka on Kristuksessa, on uusi luomus”. On paikallaan myöntää tämä todellisuus. Nimittäin jos ajattelisimme vanhan ihmisen kuolleen lopullisesti, niin silloin pitäisimme kaikkia ajatuksiamme, sanojamme ja tekojamme vain hyvinä ja pyhinä. Silloin päivittäinen parannuksen tekeminen jäisi pois ja menisimme hyvin varmasti harhaan. Tällainen harhaoppi olisi jo niin suuri, että sellaista opettava ei olisi enää kristillisen uskon sisäpuolella. Nimittäin jos ajattelisimme jo tulleemme täysin pyhiksi, niin silloinhan emme enää tarvitsisi Kristusta syntiemme sovittajana. Saamme pitää kiinni keskeisestä luterilaisesta opetuksesta, että olemme ”yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita”. Vanha Aatami tulee mukana siihen saakka, kun meille kerran tulevaisuudessa annetaan synnistä vapaat ylösnousemusruumiit.

Mutta ennen kuin sinne päästään, on vanha ihminen pyrittävä pitämään kasteen hautaan upotettuna, jotta uusi luomus, Hengen todellisuus, Kristus itse, saisi meissä sijaa. Nimittäin tässä suhteessa kristitty on on/off –olento. Jos vanha ihminen on päällä, niin Henki on pois päältä. Jos Henki on päällä, niin vanha ihminen on off-asennossa. Ihminen ei voi yhtä aikaa tehdä lihan ja Hengen tekoja. Tuntuu aika huikealta ajatella, että tässä suhteessa ei ole ns. neutraalia aluetta: jokainen ajatuksemme, asenteemme, sanamme ja tekomme ilmentää joko Vanhan Aatamin tai Hengen todellisuutta. Kuulostaako liian paksulta. Hyväksyttekö ajatuksen?

Kristitty on kutsuttu elämään kaikessa Jumalan tahdon mukaan, tekemään Jumalalle mieluisia tekoja, palvelemaan ja rakastamaan lähimmäistään. Eli meitä kutsutaan noudattamaan Jumalan lakia. Mutta ei enää pelastuksen tuottavassa ja ansioita keräävässä mielessä, vaan ainoastaan siksi, että siinä toteutuu Jumalan meidän elämällemme asettama mielekkyys ja tarkoitus. Jumala on kutsunut meidät pois synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jotta saisimme elää hänelle. Ja käytännössä hänelle eläminen tarkoittaa, että teemme toisille ihmisille sellaisia tekoja, joita Jumalakin heille tekisi. Tässä voimme katsoa Jeesusta esimerkkinä, miten rakkaudellisesti hän kohtasi kaikki ihmiset. Pyydämme Jumalalta armoa, voimaa, kärsivällisyyttä, pyydämme häneltä niitä Hengen hedelmiä, jotka mainitaan jakeissa 22-23.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi yhtymistä Martti Lutherin aamurukouksen: ”Kiitän sinua, taivaallinen Isäni, Jeesuksen Kristuksen, rakkaan Poikasi kautta, että viime yönä varjelit minuakaikesta pahasta ja vaarasta. Rukoilen sinua, että varjelisit minua tänäänkin synnistä ja kaikesta pahasta, niin että kaikki mitä teen, koko elämäni, olisi sitä mitä tahdot. Minä annan itseni, ruumiini ja sieluni, ja kaiken sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon kanssani, ettei paha vihollinen saisi mitään valtaa minuun.”

Kristityllä on siis olemassa voima Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Se on Hengen todellisuus meissä. Ja Henki ottaa meissä sijaa Jumalan sanan, rukouksen, kristittyjen yhteyden ja ehtoollisen avulla. Eli omassa voimassa ei tarvitse eikä pidäkään toimia. Kun meillä on Pyhän Hengen kautta yhteys kolmiyhteiseen Jumalaan – Pyhä Henki asuu meidän hengessämme - niin tämän yhteyden kautta meille lasketaan kaikkea sitä apua mitä tässä elämässä tarvitsemme. Jospa voisimme olla kuin avoimia astioita, auki Jumalaan päin, niin monenlaista ihmeellistä siunausta saisimme varmasti kokea. ”Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa” (Ef. 1:3).

Jumalan sana on apuna tässä kahdella tavalla. Jumalan lain kautta otetaan edelleen ”kiinni” vanhan ihmisen vaikutusta. Ja samalla Jumalan sana ohjaa oikeisiin, Jumalan tahdon mukaisiin tekoihin.

Alussa mainitsin vaihtoehdon, että jonkun mielestä on oikeaa vapautta tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Mutta mitä siitä seuraa? Kristillisen uskon mukaan ihmisen on Jumala luonut ja Hän on myös antanut ihmisen ”käyttöohjeet”. Jos ihminen rikkoo ”vapauden” nimissä näitä ”käyttöohjeita”, niin siitä tulee vahinkoa sekä hänelle itselleen että myös toisille ihmisille. Ihminen voi jäädä orjaksi asioille, joita hän luuli olevansa vapaa toteuttamaan: esimerkiksi alkoholi, huumeet, peliriippuvuus.. Todellinen vapaus on vapautta etsiä Kristuksessa Jumalan Hengen johdatusta.

Kun meitä kehotetaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään, niin silloin on lähtökohtaisesti tärkeää, että oma psyykekin on kunnossa. Tarkoitan, että kun Jumala käskee rakastamaan toisia ihmisiä, niin on tärkeää, että olisimme saaneet käydä läpi mahdollisia oman elämämme ahdistavia asioita. Joskus ahdistusten syyt voivat olla syvällä lapsuudessa ja niiden läpi käyminen esimerkiksi terapiassa voi auttaa. Ihminen helposti velkoo toisilta sellaista mitä on jäänyt paitsi – esimerkiksi isän tai äidin rakkautta – eikä ole vapaa rakastamaan toisia. Tunnen moniakin kristittyjä psykoterapeutteja, jotka kanssani tunnustavat, että Jumala voi auttaa terapeuttienkin kautta. Jumala voi eheyttää sitä luotua todellisuutta, joka meissä on, jotta sitten Hengen työ pääsisi meissä virtamaan ja vaikuttamaan. En kannata sellaista ajatusta, että ihminen voisi tulla täysin ehyeksi – siitäkin voi tulla vaatimus – mutta kasvua ja kypsymistä voi aina tapahtua. Oma kokonaisuutensa olisi miettiä miten Jumala käyttää elämämme vastoinkäymisiä murtaakseen meitä ja luodakseen ”uusia astioita” ja saadakseen Hengelleen tilaa meidän sydämessämme. Oma kilvoitus ei siis välttämättä riitä, vaan tarvitaan myös sitä, että Jumala järjestelee elämämme olosuhteita. Näin väärät versot saisivat kuolla ja väärät tuet kaatua, jotta Kristus tulisi meille kaikeksi kaikessa.

Mielestäni on tärkeää tuoda nämä näkökulmat, koska emme voi ajatella kaikkea vain jumalasuhteen kautta ”hengellisesti”. Ihmisellä voi olla paha olo, eikä se välttämättä ratkea suoraan sillä akselilla, että uskoo saaneensa syntinsä anteeksi, vaikka paljon eheyttävää työtä Jumala Henkensä kautta ilman muuta tekee.

Kantakaa toistenne kuormia, 6:1-10

Paavali muistuttaa tässä veljien nuhtelemisesta, mikä on oma laaja käsittelyn aiheensa. Kristuksen seurakunnassa on tämä periaate voimassa, että jos jonkun nähtäisiin toimivan Jumalan sanan vastaisesti, niin häntä on ojennettava. Se tapahtuu ko. henkilön sielun pelastukseksi ja parhaaksi.

Kristityn vapaus tarkoittaa vapautta itsekkyydestä ja alttiutta toisten taakkojen kantamiseen. Kristityn empatiaa on siis siivittämässä Pyhän Hengen antama voima. Omassa kilvoituksessa on Paavalin neuvojen mukaisesti kiinnitettävä huomiota vain omiin tekoihin. Onkin sanottu, että itsensä vertaaminen muihin saa aikaan joko ylpeyttä tai kateutta. Itse kukin olemme saaneet tietyt lahjat, kyvyt ja ominaisuudet. Lähtökohdat kuten lapsuuden maisema jne. ovat myös erilaiset. Jokaisen tulisi Kristuksen käskyn mukaisesti ”sivuilleen vilkuilematta” täyttää se mitä kokee Kristukselta saavansa jokaista päivää varten. Saamme kulkea, niin kuin sanotaan, edellä valmistetuissa töissä. Kun rukouksessa valmistaudumme jokaiseen päivään, niin kyllä sieltä itse kullekin jokin ”siivu” annetaan, että kuinka voimme olla avuksi toinen toisillemme.

Loppusanat, 6:11-18

Miksi Paavalin pitää yhtä-äkkiä mainita se, että hän kirjoittaa suurin kirjaimin omakätisesti? Tässähän on suorastaan jotakin naiivia, lapsihan voisi sanoa tällä tavalla. Vai mistä on kysymys, mitä luulette? 1) Paavali oli tottumaton kirjoittaja, ei osannut ammattikirjureiden tapaan kirjoittaa pienillä kirjaimilla, 2) Paavalin näkö oli huono ja siksi piti kirjoittaa isoilla kirjaimilla. Silmäsairaudet olivat nimittäin yleisiä tuohon aikaan.

Mitä ilmeisin selitys on se, että Paavali halusi näin alleviivata ja lihavoida sanomaansa. Hän tahtoo kertoa, että hän on 100-prosenttisesti kaiken sen takana mitä hän Galatian seurakunnille kirjoittaa. Vielä kerran hän palaa vastustajiinsa, minkä hän tekee tässä Galatalaiskirjeessä asiayhteyksien mukaan laskien jo kuudetta kertaa. Ympärileikkausta peräänkuuluttavien motiiviksi Paavali paljastaa sen, että ympärileikkauksella vältetään ristin häpeä. Eli nämä henkilöt eivät tahtoneet kantaa häpeää, joka koituisi ristin Jeesuksen kannattajaksi tunnustautumisesta. Olihan ristiinnaulittu Kristus juutalaisille hullutus (1.Kor.1). Eli kristinuskon pahimmaksi viholliseksi paljastuu Gal.-kirjeessä juutalaisuus. Väärä uskonnollisuus on oikean uskon pahin ja sitkein vihollinen. Vertailun vuoksi: Kun on listattu maita, joissa kristittyjä eniten vainotaan tänä päivänä, on kymmenen ensimmäisen maan joukossa kuusi islamilaista ja kolme kommunistista valtiota ( Pohjois-Korea, Iran, Saudi-Arabia, Somalia, Malediivit, Afganistan, Jemen, Mauritian, Laos ja Uzbekistan).

Paavali taas ei halunnut mitään ulkoisia merkkejä, joista kerskata, vaan Jeesuksen Kristuksen risti riitti hänelle. Mitä Paavali tarkoittaa sillä, että ristissä on maailma hänelle ristiinnaulittu ja hänet maailmalle? Asiayhteys huomioon ottaen Paavali tarkoitti varmaan sitä, ettei hänelle merkitse yhtään mitään ihmisiltä saatu kunnia ja huomionosoitukset. Jeesuksen risti tekee lopun kaikesta tällaisesta. Niinpä hänkään ei omalta osaltaan anna mitään ”maailmalle”, hän ei lähde siihen leikkiin mukaan, jossa ajallisen elämän pyyteet määrittävät ihmisen jumalan. Risti osoittaa, että kunnia on kaikessa annettava Jumalalle, muulla ei lopulta ole mitään merkitystä. Paavali ei ole kiinnostunut myöskään saamaan opetuslapsia ”omiin nimiinsä”. Hänellä on oikeaa paimenen sydäntä, tärkeintä on ihmisten ohjaaminen Kristuksen ”nimiin” ja hänen tuntemiseensa.

Jakeessa 17 mainitut Jeesuksen arvet tarkoittavat hyvin todennäköisesti niitä arpia, joita Paavali on saanut lähetystyöntekijän tehtävässään. Esimerkiksi Lystrassa hänet kivitettiin melkein kuoliaaksi. Tästä arpisesta ruumiistaan käsin hän julistaa Herramme Jeesuksen Kristuksen armoa meille kaikille.

 

Lähteet:
- The Epistle of Paul to the Galatians by R.A. Cole. Tyndale New Testament commentaries.
- Kirje galatalaisille. www.sley.fi > raamattuluennot
- Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. Martti Luther. Pidempi ja lyhyempi.
- Uusi Testamentti lyhyesti selitettynä. Selitykset: Heikki Koskenniemi ja Jukka Thurén.

 

 

 

 

 

Senast uppdaterad 2013-04-07 19:51
 
Finnish (Suomi)Svenska (Sverige)