Ei laki vaan usko, raamattuluento, Gal. 3-4

Jokelan kirkolla 12.3.2013

Ei laki vaan usko, Gal. 3:1-5

Nyt asetetaan eteemme Jeesus ristiinnaulittuna. Korinttilaisille Paavali myös kirjoitti: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta” (1. Kor. 2:2).

Ja kysymme saman kysymyksen itseltämme kuin minkä Paavali teki Galatian seurakunnille: saimmeko Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kun tulimme uskoon, niin tapahtuiko se niin, että kuulimme Jumalan vaativan meiltä vielä sitä ja tätä? Vai tapahtuiko uskoon tulemisemme niin, että saimme kuulla, että olemme sovitetut Jumalan kanssa Jeesuksen ristinkuoleman tähden? Näin Paavali vääntää asian rautalangasta galatalaisille ja samalla myös meille. Näin yksinkertaisesta asiasta on kysymys: riittääkö meille se mitä Jumala on jo tehnyt meidän hyväksemme vai tahdommeko lisätä siihen jotakin omaa? Kumpaan Pyhä Henki yhtyy? Kulkeeko Hengen johdatus evankeliumissa vai lain teoissa?

Edelleen Paavali viittaa Hengen työhön galatalaisten keskuudessa heidän uskoon tulemisen jälkeen. Onko havaittava Hengen toiminta ja voimateot seurausta evankeliumin uskomisesta vai lain teoista? Miten meillä täällä? Tuleeko sisimpäämme ilo, rauha ja vapaus siitä, että sanotaan, vielä ”tämän verran” pitää tehdä pelastuksen saattamiseksi vai että sanotaan, Kristus on jo tehnyt kaiken?! Tuleeko lahjamme parhaiten käyttöön iloisessa vapauden hengessä vai suorittamisen ilmapiirissä? Onko meistä hauskempaa puhua muille ihmisille sellaisesta Kristuksesta, joka on tuonut jo sovituksen ja pelastuksen? Vai sellaisesta Kristuksesta, joka on saattanut alulle jotakin, jota meidän pitää itse täydentää? Kuten huomaamme, evankeliumin mukainen uskonkokemus ja sen mukainen seurakuntaelämä ulottaa vaikutuksensa kaikkeen! Kun saamme uskoa, että Jumala on jo lahjoittanut ja lahjoittaa kaiken, niin siihen Pyhä Henki yhtyy. Ja Hän vaikuttaa sydämessämme iloa, luottamusta, avoimuutta, jopa vastarakkautta Jumalaa kohtaan. Ja sellainen ei voi olla näkymättä myös seurakunnan todistuksena tälle maailmalle!

Aabrahamin esimerkki, Gal. 3:6-18

Aabraham ja hänen vaimonsa olivat jo vanhoja. Mutta Jumala lupasi, että heille tulee jälkeläisiä kuin tähtiä taivaalla. Ja Aabraham uskoi tämän. Ja he saivat pojan, Iisakin. Sitten Jumala kehotti Aabrahamia uhraamaan tämän ainoan poikansa Jumalalle. Ja silloinkin, kun Aabrahamin usko laitettiin koetukselle, hän kuitenkin uskoi edelleen Jumalan lupaukseen. Se oli hurja tilanne: onkohan koskaan kenenkään uskoa koeteltu niin kuin Aabrahamin uskoa koeteltiin?!

Kun Jumala puhui Aabrahamin jälkeläisistä, puhuiko hän silloin biologisista jälkeläisistä, niistä, jotka voivat osoittaa Aabrahamin kantaisäkseen? Paavali näkee tämän asian tuhansia vuosia myöhemmin, kun hän kirjoittaa Galatian seurakunnille: ”Tietäkää, että todellisia Aabrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko.” ”Hän uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi” (j. 6). Me saamme uskoa Jumalan lupaukseen, että hän Jeesuksen tähden antaa meille syntimme anteeksi. Ja näin Jumala katsoo meidät vanhurskaaksi. Niin yksinkertaista se on! Usko on sitä, että luotetaan Jumalan sanoihin. Sen mitä Jumala lupaa, sen Hän myös pitää.

Jos taas aikoo lakia noudattamalla tulla vanhurskaaksi, on seurauksena kirotuksi joutuminen. Sillä jos tälle tielle lähtee, on velvollinen pitämään koko lain. Ja siihen kukaan ihminen ei syntisen luontonsa vuoksi kykene. Tämä tie on mahdoton, sillä ”kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23). Mutta nyt Jeesus on ottanut päällensä sen kirouksen, jonka me olemme Jumalan lain rikkomisella itsellemme ansainneet. Koska evankeliumi ulottuu nyt juutalaisten ulkopuolellekin, kaikkien kansojen keskuuteen, niin tämä erityisesti osoittaa, että ”Aabrahamin lapseuden” perusteena ei ole samaan biologiseen kansaan kuuluminen. Vaan se, että uskoo Jumalan lupauksiin niin kuin Aabrahamkin teki. ”Kirottu” on pahalta kuulostava sana. Siihen liitetään merkityksiä: erottaa jostakin, tehdä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi, joutua voimattomaksi. Näin tyhjä ja kuollut on lain tie. Mutta evankeliumi tuo elämän. Evankeliumissa meillä on tulevaisuus: siinä meidät liitetään elämän antajaan, elämälle tulee sisältö ja tarkoitus, saamme Jumalan voiman omaksi voimaksemme. Evankeliumin mukana Jumalan siunaus on kanssamme jo tässä elämässä ja viimeisellä tuomiolla saamme kuulla sanat ”Tulkaa, te isäni siunaamat”. Kumpi tie kannattaa siis valita: lain vai uskon tie?

Sitten Paavali selittää (j. 15-18), että Jumalan Aabrahamille antamaa testamenttia ei myöhemmin annettu Mooseksen laki voi tehdä tyhjäksi. Kun lupaus annettiin Aabrahamin jälkeläiselle, niin silloin se annettiin Kristukselle. Se mikä luvattiin Aabrahamille, sen Kristus, ”hänen jälkeläisensä”, tuli täyttämään. Mutta miksi välillä annettiin Mooseksen laki?

Lain tarkoitus, Gal. 3:19-25

Lain tarkoituksena oli osoittaa, että me olemme syntisiä: ”pyhä kirjoitus on kaiken sulkenut synnin vankilaan”. Näin laki vartioi meitä siihen saakka, kunnes tuli Kristus. Näin Jumalan omaisuuskansa omassa historiassaan kävi läpi sen mitä jokainen kristitty käy läpi omassa uskon todellisuudessaan. Kun kuulee ihmisten kertomuksia uskonelämästään, niin melkeinpä aina siihen liittyy tällainen säännönmukaisuus: ihminen on ollut ensin ”lain alla” ja sen kautta häntä on valmistettu evankeliumin vastaanottamiseen. Itsekin kävin läpi tällaisen tien. Tajusin, että Jumala kehottaa rakastamaan toisia ihmisiä, mutta koin, ettei minussa ole siihen voimaa. Muutenkin koin, että usko on jotakin mitä minun pitää kantaa. Mutta sielunhoitajan julistaman synninpäästön kautta avautui sisimmästä itkun kautta patoja ja sydämeni asetettiin Jumalan edessä evankeliumissa vapaalle ja iloiselle paikalle. Uskoin saaneeni syntini anteeksi, syyllisyydestä vapautettiin ja uskosta tuli jotakin, joka kantaa minua, ei päinvastoin niin kuin aikaisemmin. Niihin aikoihin luin sitten myös Galatalaiskirjeen selityksen, joka uskonopillisesti selitti sitten sen mitä minulle oli kokemuksellisesti tapahtunut.

Samalla tavalla laki vartioi edelleen meidän syntistä luontoa. Kun syntinen luonto nostaa päätään Jumalan tahdon vastaisissa sanoissa, teoissa, ajatuksissa ja asenteissa, niin laki osoittaa nämä vääriksi. Eli ”vanhan luontomme” puolesta tarvitsemme edelleen lakia. Näin laki edelleen kuolettaa vanhaa ihmistä, jotta uusi Hengen ohjaama todellisuus saisi sijaa, niin että Kristus elää meissä. Mutta emme ole valvojan alaisia enää siinä mielessä, että suhteessamme Jumalan kanssa vain evankeliumi ja armahdus on se, mikä on totta ja vaikuttaa. Eli näköpiirissämme saa olla vain ja ainoastaan evankeliumi ja sen kautta avautuva Jumalan rakkaus ja suosio.

Jumalan lapseus, Gal. 3:26 – 4:7

Tähän liittyy usko ja kaste. Tie lain kiroavasta vaikutuksesta evankeliumin ja lupauksen alle kulkee kasteen ja uskon kautta. Kasteessa meidän yllemme "on puettu" Kristus. Eli meidät on saatettu kasteessa Kristuken, Vapahtajamme, armoa täynnä olevaan syliin. Hän on antanut syntimme anteeksi ja ympäröinyt meidät pyhyydellään ja puhtaudellaan. Myös Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa puhutaan hyvin reaalisesti, että kasteessa meidät on liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Näin kaste ei vain kuvaa armoa ja viittaa johonkin sen ulkopuolella olevaan, vaan sen sisältö on Kristus ja armo. Kaste on todellinen armonväline, jossa Kristus itse kohtaa meidät. Ja Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla olemme saaneet turvautua Kristukseen.

Paavali selittää vielä Jumalan suunnitelmaa ja aikataulua. Kun evankeliumi tuli, meistä tuli perillinen-vertauskuvan mukaan ”täysi-ikäisiä” ja saimme tulla käyttämään sitä mikä on Jumalan. Ennen täysi-ikäiseksi tuloa omaisuus oli kyllä varattuna, mutta vasta Kristuksen kautta pääsemme osalliseksi Jumalan perintöön: ”Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa” (Ef. 1:3). Ennen Kristusta olimme ”maailman alkuvoimien orjia”. Jotta nämä alkuvoimat sopisivat sekä juutalaisiin että pakanoihin, Paavali tarkoittanee niillä erilaisia uskonnollisia käsityksiä, jotka Kristuksen myötä osoittautuvat vanhentuneiksi. Tai sitten niillä voitaisiin tarkoittaa erityisesti pakanallisia astrologisia käsityksiä (j. 9, 10), joissa ihmiset tulevat sidotuksi johonkin muuhun kuin Kristukseen. Oli niin tai näin, kristitty on kutsuttu kääntymään kaikessa Kristuksen puoleen, uskonelämän kysymyksissä. Muuta ei tarvita ja kaikki muut käsitykset estävät Kristukselta saatuja siunauksia. Pyhä Henki vakuuttaa meidän hengellemme, että olemme Jumalan lapsia (j. 6-7). Näin Henki tahtoo vakuuttaa meitä sisäisestikin, ettei jäisi epäselväksi kenen omia olemme. On suuri asia, että Jumalan lapsina saamme periä, ei vähempää kuin Jumalan valtakunnan!

Paavali vetoaa galatalaisiin, Gal. 4:8-20

Ongelmana on, että galatalaiset ovat vajoamassa takaisin vanhoihin uskonnollisiin tapoihin, jotka estävät todellisen Jumalan tuntemisen. Tämä on suuri pettymys Paavalille, joka on itseään säästämättä tehnyt työtä galatalaisten keskuudessa. Hän oli julistanut evankeliumia heikkouden vallassa, sairaana. Toisaalla Paavali kirjoittaa ”saatanan enkelistä, pistävästä piikistä ruumiissaan” (2. Kor. 12). Tässä on oikeastaan ainoa Gal.-kirjeen kohta, jossa Paavali kiittelee galatalaisia: he ottivat Paavalin avosylin vastaan, vaikka tämä olikin sairaana. Tässä välähtää jotakin todella positiivista paimenen ja hänen kuulijoidensa välillä. Heillä oli iloista ja toimivaa vuorovaikutusta. Olisi kovin inhimillistä ottaa sanoma vastaan vain voimakkaalta ja terveeltä ihmiseltä. Mutta oli Jumalan työtä, että sairaudestaan heikon Paavalin julistama evankeliumi saavutti vastakaikua. Heikkoudessa voima tuli täydelliseksi (2.Kor. 12:9) ja evankeliumi vaikutti Paavalin kautta Jumalan voimana.

Nyt galatalaiset ovat kääntäneet selkänsä Paavalille, joka oli heidän hengellinen isänsä. Paavali kysyy, onko hänen uudelleen ”synnytettävä” galatalaiset, jotta Kristus pääsisi taas heissä vaikuttamaan. Puhuessaan innosta Paavali lausuu selkeän ja terveen periaatteen seurakuntaa varten. Joidenkin opettajien into voi olla sitä, että he yrittävät sitoa ihmisiä itseensä. Sellainen into ei ole oikeaa. Siitä syntyy puoluemieltä ja hajaannusta. Oikeaa intoa on sen sijaan liittää ihmisiä Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. ”En tarkoita, että haluaisimme määräillä teidän uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon” (2.Kor. 1:24). Vaikka toki srk:ssa tulee aina olemaan näkemyseroja, Kristuksessa löydämme kuitenkin toinen toisemme. Jumalan valtakunnan työntekijöiden tehtävänä on liittää ihmisiä Kristuksen yhteyteen. Heidän tehtävänään on myös valvoa ja sanalla ruokkia, että he pysyisivät Kristuksessa, niin kuin Paavali tässä tekeekin.

Haagar ja Saara, Gal. 4:21-31

Haagar ja Saara saavat Paavalilla palvella lain ja evankeliumin, ”luonnollisen uskonnollisuuden” ja Hengestä syntyneen uskon vertauskuvina. Haagar synnytti Aabrahamille Ismaelin, joka syntyi ”luonnollista tietä” ilman mitään erityislupauksia. Ismael naisesta, joka oli edelleen synnyttämiseen kykeneväinen. Mutta Saaralla olivat jo vaihdevuodet olleet ja silti hän synnytti Iisakin ”lupauksen voimasta”.

Ihminen syntyy tähän maailmaan ”luonnollinen usko” mukanaan. Paavalin mukaan ”luonnollista tietä” ei tule muuta kuin orjuuteen johdattavaa lakiuskonnollisuutta. Tällainen uskonnollisuus vainoaa Hengen vaikutuksesta syntynyttä. Eli lopulta vain Pyhän Hengen avulla ymmärretään Jumalan salaisuuksia, koska hengelliset on tutkittava hengellisesti. Lupauksen voimasta syntyy lapsia, joiden syntymän lähtökohta ei ole ajallisuudessa, vaan he syntyvät Jumalasta lupauksen kautta. Jumala synnyttää uudesti sanan ja sakramenttien kautta. Siksi lapsiakin kastetaan, että Jumala saisi tehdä heissä uutta luovaa työtään.

Mietitään vastinparit Hengen synnyttämän uskon ja luonnollisen uskon välille:

 

Luonnollinen usko

Hengen synnyttämä usko

laki

evankeliumi

teot, ”kiltteys”

usko Jeesuksen sovitustyöhön

suoritus

armo

oma voima

Pyhän Hengen voima

jonkinlainen jumalausko

usko Jeesukseen

oma hyvyys

synnintunto

omat ratkaisut

Hengen johdatus

rauhattomuus, rakkaudettomuus

rauha, ilo, rakkaus

lihan hedelmät

Hengen hedelmät

epävarmuus pelastuksesta

pelastusvarmuus

”itsellään pidättäminen”

antautuminen Jumalan hallintaan

Eräs entinen työtoverini sanoi kerran, että suurin opetustavoite rippikoulussa on se, että saisi läpi ajatuksen, ettei kiltteydellä pääse taivaaseen. Meissä luonnostaan istuu se ajatus, että kyllä se Jumala meidät sitten hyväksyy, kun koetetaan elää oikein. Siksi sitten julistetaan lakia, jotta voitaisiin ihmiselle osoittaa, ettei hän kykene noudattamaan Jumalan tahtoa. Jumalan pyhyys ja laki vaatii todella niin paljon, ettei kukaan siihen yllä ja pysty. Kun tämän itselleen tunnustaa, tulee sijaa evankeliumille: Jeesus onkin jo lain täyttänyt meidän puolestamme ja antanut itsensä uhriksi syntiemme tähden.

Nähdäänkö jossain tänä päivänä Paavalin kuvailemaa ”luonnollisen uskonnollisuuden” ja Hengestä syntyneen uskonnollisuuden välistä jännitettä, jopa vainoa?Siinä mielessä varmaankin, että ”liiallista uskonnollisuutta” pidetään helposti "hihhulointina": "Kyllähän sitä jotenkin Jumalaan saa uskoa, mutta liian uskovainen ei pidä olla!" Mutta tavalla tai toisella tämä taistelu on jokaisen ihmisen sydämessä. Vaikka uskommekin evankeliumin ja Jumala sen kautta siirtää meidät valtakuntaansa, niin Hengen ja lihan taistelu pysyy loppuun saakka. Siitä Paavali kirjoittaa enemmän Galatalaiskirjeen 5. luvussa.

 

Viimeksi päivitetty 07.04.2013 19:52
 
Finnish (Suomi)Svenska (Sverige)