Ylösnousseen todistajia, 7.4.2013

 

1. sunnuntai pääsiäisestä
Joh. 20: 19-31

”Opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia.” Opetuslasten tilanne ei ollut kadehdittava. Jeesus oli kuollut ja hänen myötä heidät oli leimattu lahkolaisiksi, joilla ei ollut sijaa kunnon juutalaisten keskuudessa. Tämä oli se ulkoinen paine, joka heihin kohdistui. Mutta varmasti suurempi myllerrys oli vielä heidän sisimmässään. Näinkö tämän kaiken piti päättyä? He olivat jättäneet ammattinsa ja seuranneet Jeesusta. Jeesuksen varaan he olivat käytännössä laskeneet koko elämänsä. Ja nyt Jeesus oli kuollut ja sen myötä heidän elämäänsä oli laskeutunut synkkä varjo.

Yhtä-äkkiä Jeesus ilmestyi heille ja toivotti heille rauhaa. Ja ilo valtasi opetuslapset, kun he näkivät Herran. Näin heidän sisimmässään alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Masennuksen, surun ja epätoivon tilalle alkoi Jeesuksen myötä tulla optimismia, iloa ja toivoa. He tulivat sisäisesti vahvistetuiksi: rauhattomuuden tilalle tuli Jeesuksen toivottama rauha ja epävarmuuden tilalle tuli varmuutta.

Mutta sen lisäksi että heidän mielialansa koheni, he saivat yhtä-äkkiä aivan uutta tarkoitusta ja mielekkyyttä Jeesuksen antaman tehtävän myötä. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Tämä oli opetuslasten mielissä rohkeaa puhetta ja Jeesuksen antama lähetystehtävä kaipasi vielä jatkossakin vahvistusta, jotta opetuslapset aivan oikeasti siihen myös uskaltautuivat. Mutta niin vain tapahtui, että ovien taakse itsensä lukinneet opetuslapset saivat aivan uuden rohkeuden ja tehtävän suhteessa ympäröivään maailmaan. Toki he jatkossakin kokivat vastustusta ja heitä pidätettiin ja heitä suljettiin lukittujen ovien taakse. Mutta nyt he itse eivät olleet niitä ovia lukitsemassa, vaan muut koettivat estää heitä tulemasta esiin.

Jeesus antoi heille siis ensin rauhansa, lähetti heidät ja mitä tekemään? Julistamaan evankeliumia. Se käy ilmi näissä sanoissa: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut.” Heille uskottiin valtava missio, joka ei koskenut vain heitä, vaan kaikkia maailman ihmisiä. Jeesus oli kuollut ja noussut ylös kaikkien ihmisten tähden. Se oli sanoma, joka oli omiaan rohkaisemaan surun hetkellä.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys. Eiköhän sitä kaipaa meistä jokainen?! Tämä tarkoitus ja mielekkyys on useimmiten sidoksissa toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Jos me koemme olevamme hyödyksi ja iloksi toisille ihmisille ja meillä on mielekäs paikka tässä yhteiskunnassa, niin sellainen antaa elämään tarkoitusta ja mielekkyyttä. Nykyään puhutaan paljon syrjäytymisestä. Valitettavasti yhä enemmän on nuoria, jotka eivät löydä opiskelupaikkaa ja mielekästä roolia elää osana tätä yhteiskuntaa. Jos joku syrjäytyy, hänen mielenmaisemansa synkkenee. Ehkä hän löytää paikkansa osana jotakin yhteisöä, mutta jonka suhde ympäröivään yhteiskuntaan ei ole rakentava, vaan se voi olla suorastaan tuhoava. Tarkoitan esimerkiksi näitä ryhmiä, jotka internetissä suunnittelevat pommeja tuhotakseen toisia ihmisiä tai jotka aseilla uhkaavat toisten henkeä. Ja josta on käytännössäkin surullisia esimerkkejä, niin kuin tiedämme.

Nyt opetuslapset ovat tässä suhteessa hyvä esimerkki toisesta ääripäästä: he saivat mielekkään tehtävän ja mission suhteessa ympäröivään maailmaan. Aina heitä ei ymmärretty, aina heitä ei otettu vastaan ja heitä myös vainottiin. Mutta heidän tehtävänantajansa oli itse taivaan ja maan Herra. He itse uskoivat, että he ovat oikealla asialla, eivätkä he tahtoneet ihmisille pahaa, vaan pelkästään hyvää.

Ajattelen tämän Jeesuksen ilmestymisen opetuslapsilleen siis suurena tehtävänantona, josta tuli mielekkyyttä niin heidän omaan elämäänsä kuin niiden ihmisten elämään, joille he saivat julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Se on suuri onni ihmiselle, kun hän saa elämässään elää jotakin todeksi tästä mistä kirjoitetaan Ef. 2:10: ”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Kertomuksessa on mukana myös Tuomas. Evankelista Johannes ei kerro miksi hän ei ollut mukana sillä ensimmäisellä kerralla, kun Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen. Niinpä hän jäi sillä kerralla osattomaksi tuosta suuresta rohkaisusta ja tehtävästä, jonka Jeesus opetuslapsilleen antoi. Tätä miettiessä voi ajatella vaikkapa Hepr-kirjeen kohtaa, jossa muistutetaan: ”Älkää jättäkö seurakunnan kokoustanne, niin kuin muutamien on tapana.” Kun Tuomas ei ollut mukana, niin häneltä jäi saamatta myös Jeesuksen antama rauhan toivotus. Hänen kohdallaan jäi toteutumatta se lupaus, että missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, niin siellä Hän on heidän keskellään.

Kun toiset kertoivat Tuomakselle, että Herra Jeesus oli ilmestynyt, niin tämä ei uskonut. ”Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” Yleensä ajatellaan, että Tuomaksen epäusko ei ollut kovin esimerkillistä. Näin voi varmasti ajatella. Toisaalta jollakin tavalla kunnioitan Tuomasta. Hän ei ollut mies, joka olisi ollut liian herkkäuskoinen. Tunnette ehkä ihmistyypin, joka lähtee mukaan mihin tahansa huuhaa-juttuihin, joita hänelle tarjotaan. Tämän ihmistyypin repertuaariin kuuluvat horoskoopit, kivien parantava voima, henkiparantajat ym. Jotkut aivan liian helposti saadaan höynäytetyksi.

Tuomas on kuin juureva suomalainen mies. En usko ellen näe. Hän on sellainen jalat maassa –tyyppi. Mutta toisaalta tällainen henkilö, kun hän innostuu jostakin ja on vakuuttunut siitä, niin hän sinnikkäästi toimii tällaisen päämäärän eteen. Tuomaasta kerrotaan, että hän meni aina Intiaan saakka tekemään lähetystyötä, kun kerran oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jeesus on hänen Herransa ja Jumalansa.

Olisiko kertomus Tuomaasta myös rohkaisuksi meille. Olemme ehkä vuodet ja vuosikymmenet rukoilleet kummilasten puolesta tai omien lasten puolesta, rakkaiden ystävien ja sukulaisten puolesta, mutta kääntymyksen hedelmää ei näy. Jumalalla on keinot, olkaamme luottavaisia. Mutta hän kunnioittaa myös jääräpäisiä, eikä ketään väkisellä käännytetä. Mutta voimme olla varmoja, että jokainen saa persoonansa mukaista kohtelua.

Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Tässä oli periaate, joka koskee valtaosaa kristittyjä. Usko on se, jolla otetaan autuus vastaan. Ja useimmat meistä saavatkin tyytyä tähän uskoon. Vai onko jollekin teistä Jeesus ilmestynyt? Kyllä sellaisiakin kertomuksia kuulee, mutta harvemmat saavat sellaista erityiskohtelua. Miksi sitten usko? Miksi Jumala ei voisi ilmestyä kaikille näkyvästi, niin kuin tässä opetuslapsille. Eivätkö sitten kaikki alkaisi uskoa Jumalaan? Vaikean kysymyksen asetan, enkä tiedä osaanko siihen itsekään vastata. Näin on Jumala hyväksi nähnyt. Usko on salattua ja Jumalan valtakunta on salattu. Se on Jumalan valtakunnan ja toiminnan luonne tässä ajassa.  Ja saipa rikas mies vastaukseksi Luukkaan mukaan: 'Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.

Vielä yksi ajatus tästä tekstistä. Jeesus kehotti Tuomasta ojentamaan kätensä ja pistämään ne Jeesuksen kylkeen. Raamattu ei kerro tekikö Tuomas niin kuin Jeesus häntä kehotti. Mutta kun peräänkuulutimme äsken jotakin kouriintuntuvaa uskomme perustaksi, niin kyllä sellaista meille on tänään tarjolla. Kristus on itse luvannut olla läsnä ehtoollispöydässä. Sinne hän kutsuu meitä: ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni.” Ehtoollisen leivässä on Kristuksen ruumis, jonka me saamme vastaanottaa ja Jeesuksen kyljistä vuotaneen veren me saamme viinissä maistaa. Kristuksessa meillä on syntien anteeksisaaminen ja iankaikkinen elämä. Tuomas sanoi: ”Minun Herrani ja Jumalani”. Vastauksena Kristuksen tulemiseen luoksemme me saamme nyt tunnustaa uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

 

Viimeksi päivitetty 12.09.2013 11:31
 
Finnish (Suomi)Svenska (Sverige)