Katoavat ja katoamattomat aarteet 13.6.2020

Saarna 2. sunnuntaina helluntaista
Katoavat ja katoamattomat aarteet
Luuk. 12:13-21

Päivän evankeliumissa puhutaan aarteista. Eikö mekin eletä melkoisten aarteiden keskellä, kun nyt alkukesällä saamme nauttia ympäröivästä luonnosta? Jotain erilaista on tässä kesässä nyt koronakevään jälkeen. Ehkä ymmärrämme luonnon merkityksen entistä syvemmin. Kun meiltä otetaan pois vapaa liikkuminen ja ihmisten tapaaminen, niin jäljelle jää ainakin ympäröivä luonto, jota meillä suomalaisilla riittää.

Päivän evankeliumissa ei kuitenkaan puhuta luonnosta, vaikka siihenkin tullaan heti Jeesuksen esittämän vertauksen jälkeen. Siinä puhutaan rahasta. Jeesukselle tultiin esittämään kysymyksiä, jotka olivat usein melko ärsyttäviäkin, niin kuin Jeesuksen vastauksen sävystä voimme lukea. Kysymyksen esittäjä olisi halunnut Jeesuksen suostumuksen sille, että tämän veli suostuisi perinnön jakoon.

Jeesus näki, että miehen motiivina oli ahneus. Niinpä hän kertoi vertauksen miehestä, joka rikastuttuaan halusi keskittyä nautintoihin ja omaisuuden tuomaan turvallisuuteen. Mutta tuo mies unohti, että lopulta olemme kaikki samalla viivalla. Ajallinen omaisuus ei auta enää siinä hetkessä, kun meidät tuodaan Jumalan eteen tämän elämän jälkeen. Tulemme tähän maailmaan ilman mitään, eikä mitään täältä voi mukaansa ottaa. Mies sai kuulla sanat: ”Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin.” Toisin sanoen: elämä on lainaa ja lahjaa, josta kerran joudumme vastaamaan pyhälle Jumalalle.

Mitä mies sitten teki väärin? Voisimme käsikirjoittaa vertauksen uudelleen, niin että sillä olisi myös onnellinen loppu! Silloin se voisi mennä näin: Mies sai hyvän sadon, niin hyvän, että hänen piti rakentaa uusia aittoja. Ja koska hän uskoi Jumalaan, niin hän ajatteli, että hänen tulee pitää huolta myös toisista ihmisistä. Niinpä hän lähetti palvelijansa kutsumaan kerjäläisiä ja köyhiä hänen aittojensa luokse. Ja hän sanoi heille: ottakaa tästä ruokaa, niin paljon kuin ikinä tarvitsette. Syökää vatsanne kylläisiksi ja tulkaa huomenna vielä uudestaankin! Tästä riittää kyllä kaikille, niin minulle kuin teillekin!

Taivaan Isä haluaa johdattaa meitä niin, että meidän aarteemme ja turvamme ei ole ajallisissa asioissa, vaan aarteemme on Jumala itse. Hänessä on paras turvamme. Ja hän myös ohjatkoon niin, että toimisimme lähimmäisten parhaaksi. Niin että rakkauden kaksoiskäsky saisi ohjata elämäämme.

Omistaminen sinänsä ei ole väärin. Vanhasta testamentista löytyy varsinkin monta esimerkkiä henkilöistä, joita Jumala siunasi hyvinkin suurella omaisuudella. Erään tutkimuksen mukaan ihmiset ovat omistamisen kanssa onnellisimmillaan silloin, kun toimeentulo on turvattu, niin ettei tarvitse huolehtia rahan riittävyydestä. Mutta sitä ei ole myöskään liikaa, jolloin ei tarvitse huolehtia omaisuutensa hoitamisesta. Kultainen keskitie siis tässäkin on olemassa.

Jumalaan turvaava ihminen ymmärtää sen, että kaikki ajalliset aarteet ja elämä kaikkinensa on Jumalan lahjaa. Siksi niistä saa ohjata kiitoksen taivaan Isälle. Ja Jumalaan turvaava ihminen ymmärtää myös sen, että ajallisista lahjoista ei ole iankaikkiseksi turvaksi. Ihmisen elämä voi olla täynnä kaikkea hyvää: on hyviä harrastuksia, hyvä työ, jossa saa toimia toisten parhaaksi ja toteuttaa itseään, läheisiä ihmisiä, joiden kanssa saa jakaa elämää, torjua yksinäisyyttä. Mutta niistä ei pidä tehdä itselleen epäjumalia, vaan antaa niille se paikka, joka niille kuuluu: lahjat ovat lahjoja. Lahjojen antaja on se kaikkein tärkein.

Kun tämän lähtökohdan hyväksyy ja myöntää, niin se ohjaa myös ajan käyttöä ja tavoitteita. Se mitä pidämme tärkeänä, näkyy väistämättä siinä mihin suuntaudumme. Arvot ohjaavat toimintaa.
Jos usko Jumalaan on tärkeää, niin järjestämme aikaa jumalasuhteen hoitamiseen: käymme seurakunnan tilaisuuksissa, luemme Raamattua, rukoilemme, käymme ehtoollisella. Vanha ohje pitää paikkansa tänäänkin: varjele sinä tapaa, niin tapa varjelee sinua. Onkin hieno asia, että meillä on nyt taas mahdollisuus kokoontua kirkkoon. Ehkä tätäkin mahdollisuutta osaamme taas arvostaa uudella tavalla, kun se välillä oli otettu pois.

Vertauksen kautta Jeesus siis opetti kansaa. Ja hän myös kaikessa toimi opetuksensa mukaan. ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.” 2. Kor. 8:9

Hän oli rikas. Hänellä oli taivaassa Jumalan Poikana kaikki mahdolliset rikkaudet. Siellä ei ollut ajalliseen elämään kuuluvaa kärsimystä, syntiä, ei ollut sairautta, eikä kuolemaa. Mutta tämän kaiken Jeesus jätti, tuli köyhäksi meidän keskellemme. Köyhyys merkitsi omaisuudesta luopumista, Niin kuin hän itse totesi: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” (Luuk. 9:58).

Mutta ennen kaikkea se merkitsi hengellistä köyhyyttä, jopa lopulta sitä, että Jeesus suostui luopumaan kaikesta Jumalan siunauksesta, kun hän totesi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” Hän otti meidän syntimme päälleen ja silloin hän joutui Jumalan hylkäämäksi. Se on äärimmäistä uhrautumista ja köyhyyteen suostumista, että tulee sellaiselle paikalle.

Siinä näkyi Herramme Jeesuksen Kristuksen armo. Hän otti meidän syntimme päälleen, jotta me saisimme syntimme anteeksi. Hän suostui köyhyyteen, jotta me saisimme hänen sovitustyönsä kautta parhaan mahdollisen aarteen: yhteyden Jumalaan ja myös kaiken sen rikkauden, jota hän Poikansa kautta meille jakaa. ”Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa.” (Ef. 1:3)

Nämä taivaalliset aarteet ovat lopulta sitä kaikkein parasta, jota ihminen voi ja saa ottaa vastaan. Silloin köyhä tulee todellisesti rikkaaksi, vaikka inhimillisesti katsoen hänellä ei olisi yhtään mitään. Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on kaikkein parasta. Siihen me saamme kaikella uskolla, toivolla ja luottamuksella tarttua. Tunnustamme yhteisen, kristillisen uskomme.

 
Finnish (Suomi)Svenska (Sverige)