Ansaitsematon armo 17.2.2019

Saarna 3. sunnuntai ennen paastonaikaa
Matt. 20:1-16

Melkoinen tohina oli viljelyksillä päällä, kun isäntä tarvitsi kaiken mahdollisen työvoiman viinitarhaansa. Onneksi paikallisessa työkkärissä eli torilla oli työntekijöitä, jotka pystyivät lähtemään töihin saman tien, kun kutsuttiin.

Työpäivä alkoi klo 6 aamulla ja silloin siis ensimmäiset työntekijät aloittivat. Isäntä palkkasi lisää työntekijöitä pitkin päivää, klo 9, klo 12, klo 15 ja vieläpä klo 17. Päivä päättyi klo 18, joten ensin tulleet tekivät pyöreän päivän, 12 tuntia, myöhemmin tulleet vähemmän.

Kun palkkaa alettiin maksaa, niin kuinka moni meistä ei olisi reagoinut samalla tavalla kuin aiemmin töihin tulleet? Kun he olivat olleet töissä jo kaksitoista tuntia, niin he saivat saman 1 denaarin päiväpalkan kuin yhden tunnin töissä olleet! Luulisinpa, että moni meistä olisi nostanut metelin, kun olisi kokenut tulleensa väärin kohdelluksi.

Eihän tämä mennyt ihan nykyisten työehtosopimusten mukaisesti, ja tuskinpa tällainen olisi onnistunut ns. paikallisen sopimisenkaan puitteissa. Niin lujasti meihin on iskostettu tämä, että samasta työstä kuuluu saada sama palkka. Nythän kävi niin, että työajassa laskettuna viimeisten palkka oli 12-kertainen verrattuna ensimmäiseksi tulleisiin!

Ei ihme, että isännän toimintaa pidettiin epäoikeudenmukaisena ja järjettömänä rahan tuhlauksena! Kuitenkin isäntä oli oikeassa siinä, että hän maksoi sovitun summan. Ensimmäiseksi tulleet saivat sen mitä oli luvattukin, normaalin päiväpalkan 12 tunnin työstä. Joten periaatteessa isäntä ei tehnyt kenellekään vääryyttä, ja hänellä oli vapaus maksaa palkkaa sen mukaan kuin itse hyväksi katsoi.

Tarkastellaan tätä kertomusta nyt siitä näkökulmasta, että kertomuksen isäntä on Jumala. Viinitarha on vertauskuva Jumalan valtakunnalle, yhteydelle Jumalan kanssa, johon ihmisiä kutsutaan mukaan.

Kertomuksen opetus näin katsottuna on se, että taivaallinen Isämme ensiksikin haluaa kutsua mukaan joukkoihinsa. Ja hyvä on, jos ja kun siihen kutsuun vastaamme myönteisesti. Nyt siinä joukossa on eri aikaan mukaan tulleita. Joku on säilynyt kasteen armossa alusta saakka, toista Jumala kutsuu vaikka rippikoulussa, jollekin Jumalan armo avautuu aikuisiässä. Jollekin ehkä vasta kuolinvuoteella.

Heti alusta kannattaa tulla mukaan. Mutta Jumalan armon näkökulmasta ei ole väliä milloin kutsuun on tartuttu, vaan Jumalan armo on sama kaikille. Ihminen ei voi puolittaisesti olla Jumalan oma, vaan kun hän on sitä, niin hän on sitä täysillä. Taivaspaikkaa ei myöskään puoliteta, vaan siihen saa uskossa ja toivossa tarttua kokonaisena: ”Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:22-24) Kaikille kuuluu siis armo = ansioton rakkaus meidän osaksemme.

Mutta miksi tämä on niin hankalaa hyväksyä?! Jeesuksen ympäristössä tässä oli piikki fariseusten ja lainopettajien suuntaan. Hehän olivat oikeastaan olleet elämänsä alusta saakka Jumalan kanssa tekemisissä: he olivat noudattaneet lakia ja oman ymmärryksensä mukaan koettaneet palvella Jumalaa. Sitten tulee tällainen Jeesus, joka ottaa luokseen sellaisia, joiden elämässä ei näyttänyt olleen pienintäkään yritystä Jumalan palvelemiseen. Jeesus kuitenkin hyväksyi joukkoonsa syntisiä ja julisti heille synnit anteeksi. Fariseusten puolesta saatettiin hyvinkin esittää tämä kysymys: on täysin väärin, että he saisivat saman palkan.

Olemmeko me vapaita tällaisesta? Olemmeko me avarasydämisiä, niin että voisimme iloita siunauksista ja niistä elämän lähtökohdista, joita toiset näyttävät saaneen?

Kuvitellaan tämä vertaus niin, että sen aamukuuden jälkeen ei olisikaan palkattu muita työntekijöitä. Päivän päätteeksi työntekijät olisivat saaneet denaarinsa ja menneet tyytyväisinä koteihinsa! Mutta tämähän ei ole koko kuva siitä mitä tässä maailmassa tapahtuu, ja näin vertauksesta ei olisi ollut opettamaan tärkeitä asioita. Nimittäin, kun on niitä toisiakin ihmisiä, niin sitten alkaa vertailu. Tuo on saanut sitä ja tuo on saanut tätä.

Toisiin vertaileminen ei yleensä johda mihinkään hyvään. Se johtaa ylimielisyyteen, huonoon itsetuntoon, kateuteen ja eripuraisuuteen. Jo meidän ekaluokkalaisen suusta saa kuulla, kuinka häntä on halveksittu siitä, ettei hänellä ole vielä älypuhelinta. Myöhemmin ihminen saattaa ajatella, että miksi en ole saanut niin hyvää ulkonäköä kuin tuo toinen, tai sellaista itsevarmuutta ja yhtä hyviä lahjoja.

Entä sitten hengellisessä maailmassa? Lyökö sielläkin päälle suomalainen alemmuuskompleksi: eiköhän tuo toinen ole saanut parempia siunauksia kuin mitä itse olen saanut, ja ilman että olisi vielä kovinkaan kauan ollut Herran tiellä.

Tässä vertauksessa olisi käynyt hyvin, jos ensin töihin tulleet olisivat pitäneet ajatuksensa ja katseensa vain siinä mitä isännän kanssa on sovittu ja mitä he isännältä lopulta sovitusti saivatkin. Heti kun he alkoivat katsoa ympärille toisiin ihmisiin, niin eripuran siemen oli kylvetty. Kunpa mekin osaisimme nähdä omalla kohdalla sen hyvän mitä olemme Jumalalta saaneet, ja olisimme siitä kiitollisia, vilkuilematta sivuille, toisiin ihmisiin. Silloin sydämessä on rauha ja vapaus, ja olemme tyytyväisinä Jumalan omia: ”Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on.” (1. Tim. 6:6)

Isännän kärsivällisyys ja pitkämielisyys näkyi siinä, että hän jaksoi vastata ystävällisesti pitkän päivän tehneille, kritiikkiä esittäneille: ”Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö sopineet denaarista?” Näin lempeästi Jumalakin suhtautuu meihin, jotka kiukuttelemme milloin mistäkin. Tämä on samalla esimerkki siitä, että meillä on lupa ja uskalluskin kiukutella, kyllä Jumala sen kestää. Hän ei torju kiukuttelijaa, vaan antautuu keskusteluun ja haluaa siinäkin osoittaa oman lempeytensä ja kärsivällisyytensä meitä kohtaan.

Vertaus päättyy ajatukseen: ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Tässä voi nähdä myöhemmän kehityskulun siitä, että pitkään Jumalan omaisuuskansana ollut Israel ei nähnyt Jeesuksessa Messiasta, mutta pakanat puolestaan kääntyivät uskomaan Jeesukseen.

Toiseksi se voi tarkoittaa sitä, että ne jotka kovastikin ajattelevat palvelevansa Jumalaa, eivät ihan ole ymmärtäneetkään mistä on kysymys. Pitkään mukana oleminen ei takaa sitä, että mielen ja uskon asenne olisi kohdallaan. Sillä tyytymättömiä isäntää kohtaan tässä eivät olleet viimeiseksi mukaan tulleet, vaan ne päivän alusta saakka mukana olleet. Tämähän nähdään myös tuhlaajapojan isoveljen kohdalla, joka ei osannut iloita veljen palaamisesta isän huomaan.

Eli lopuksi: asiat eivät välttämättä ole niin kuin ne meille ihmisille näyttäytyvät. Jumala näkee paremmin, hän näkee sydämeen saakka. Jäädään kaikessa häneltä tulevan, ansaitsemattoman armon varaan. Uskontunnustus.

 
Finnish (Suomi)Svenska (Sverige)